Puna-ailakin tyypillisimpiä alkuperäisiä kasvupaikkoja ovat LuontoPortin mukaan merenrannan tervaleppäkorvet, joista sille on omistettu oma kasvillisuustyyppinsä. Merenrantalehdoista puna-ailakki on karannut myös ihmisten maille. Se levisi sisämaahan vasta 1900-luvulla heinänviljelyn yleistymisen myötä, mutta on nykyään yksi yleisimmistä ruohoista niityillä, pientareilla, pihamailla ja erilaisissa lähimetsiköissä.
Meidän kasvustomme sai alkunsa parista yksilöstä, jotka kasvoivat pihan nurkassa olleiden jalokuusien katveessa. Kaadoimme puut - ja puna-ailakki käytti tilaisuutta hyväkseen.
Nyt reilun viidentoista vuoden jälkeen sitä kasvaa kaikkialla. Ajan sen ylitse surutta ruohonleikkurilla, nyhdän pois ylimääräisiä yksilöitä alapihan polulta, kukkapenkeistä ja milloin mistäkin.
Se on hyvää pataa niin kotkansiipisaniaisen kuin särkyneen sydämen kanssa.
Samaa värimaailmaa, joskin hieman hillitympänä, on myös pikkusydän.
Alapihalta löytyy myös lähes valkoinen yksilö, joka saattaa olla puna-ailakin ja valkoailakin (S. latifolia) risteymä.
3 kommenttia:
Oi, upea yllätys tuo valkoinen! Puna-ailakki on söpö, ei sitä tohdi kaikista kukkapenkeistä kitkeä, vaikka joutuukin kurittamaan kovalla kädellä säännöllisesti.
Minulla se harmillisesti katosi pihasta, kun pensaat kasvoivat ja varjostivat kasvupaikan.
Sussi, puna-ailakki palaa varmasti takaisin. Se on kovin kerkeä leviämään, kun vain löytyy joku pieni kolo ja valoa.
Intianminttu, hauska kuulla, että meidän pihamme on trendikäs - ainakin tuossa suhteessa.
Saila, joka kesä ajattelen ottavani talteen valkean version siemeniä. Ehkä se tänä kesänä onnistuu.
Lähetä kommentti