Viipyilevä varjolilja ja pörheä töyhtöangervo

Mietin välillä, miten oma puutarha kesä toisensa jälkeen jaksaa innostaa ja koukuttaa. Rinnepihan monet tasot ovat tietysti yksi syy ja rehevyys toinen. Eniten taidan kuitenkin nauttia siitä, että jokainen vuosi on erilainen ja jokainen kasvi yksilö.

Joka kesä pihalta löytyy myös uusia kukintakumppaneja. Tämän kesän kaunein yhdistelmä on töyhtöangervon (Aruncus dioicus)  ylikypsä pörheys ja varjoliljojen (Lilium martagon) viipyilevät nuput.

Nuppujen sulava muoto ja sileä pinta ovat jännittävä vastakohta töyhtöangervon pöyheälle kukkaryöpylle.

Värimaailmasta mieleen tulee italialaisen jäätelöbaarin vaniljajäätelö ja vadelmavaahto.

Pihan vanhat pionit yllättivät

Meidän varjoisa pihamme suurten puiden katveessa ei ole paras paikka kasvattaa pioneja. Pihapiirissä niitä on kuitenkin kasvanut vuosikymmenien ajan. Pionit kasvoivat minusta väärässä penkissä, kun muutimme tänne 14 vuotta sitten. Niinpä siirsin ne talon toiseen päätyyn. Kukkapenkki rehevöityi kuitenkin niin nopeasti eikä kaikille pioneille tuntunut olevan tilaa. Niinpä siirsin pari aurinkoisemmalle alapihalle.

Tänä kesänä kukki ensimmäisen kerran salaperäinen yksinkertainen pioni. Tunnistaako joku, mistä lajikkeesta on kyse? Sille täytyy raivata tilaa kukkapenkissä.

Alapihan yllättäjä puolestaan on tämä kaunotar.

Valkoinen Festiva Maxima on häikäisevän suloinen. Sen taustalle sopivat kirjavalehtiset rotkolemmikit, joidet lehdissä on hopeinen hohde.

Toinen hyvä kumppani valkealle pionille on helminukkajäkkärän harmahtava vihreä. Sekin korostaa pionin tummanvihreitä lehtiä ja valkean kukinnon hohdetta.

Talon pihalla on kasvanut pioneja ainakin 50 - 60 vuotta, luultavasti kauemminkin. Minusta on hieno miettiä, millaisia kesiä niihin vuosiin on mahtunut ja miten talvista on selvitty.

Sormustinkukat vartioivat kasvihuonetta

Viime vuonna näihin aikoihin kirjoitin kasveista, jotka valitsevat itse kasvupaikkansa. Itsepäiset sormustinkukat vartioivat tänä vuonna kasvihuonetta. Rivi kasvihuoneen edustalla on niin hurmaava, ettei niitä voi ajatellakaan kitkevänsä, vaikka ovatkin tiellä.

Viime kesänä kasvulavan kupeessa rehottanut lehtiruusuke on nyt saanut kauniin valkoisen kukkavanan. Saa sekin kasvaa rauhassa tämän kesän ja siementää runsaasti. Sormustinkukathan ovat kaksivuotisia, ja pienet siemenet kulkeutuvat minne milloinkin.

Uusia taimia tunkee myös kehikossa kompostoidun puutarhajätteen joukosta.Kehikko joutuikin luopumaan varsinaisesta tehtävästään ja toimii nyt digitalis-kasvattamona. Sormustinkukkien joukkoon istutin muutaman perunan - miettimättä lainkaan, onko myrkyllinen digitalis hyvä naapuri perunalle.

Tuikki pitää kosteasta

Viime lokakuussa ostin ketjumyymälästä euron perennoja. Yksi niistä oli nukkatuikki (Amsonia ciliata). Se ei ole huomiota herättävä kaunotar, mutta minusta herkän viehättävä perenna- tai yrttipenkin täydentäjä.

Kukat ovat suurin piirtein saman kokoisia kuin puna-ailakin, ja kukinnot muistuttavat leimuja.

Tuoteselosteen mukaan nukkatuikki kukkii pitkään: toukokuusta elokuuhun. Wikipedian mukaan tuikit ovat helppohoitoisia perennoja, jotka viihtyvät kosteassa ja hyvin läpäisevässä maassa, joka ei kuivu kesälläkään. Tuikit ovat aurinkoisen tai puolivarjoisen paikan kasveja. Eräät lajit ovat hyvin pakkasen kestäviä.


Istutin taimet lokakuussa kasvihuoneen edustalla olevaan yrttipenkkiin. Se täyttää aika hyvin kasvupaikkavaatimukset, sillä piha viettää kasvihuoneelle päin ja kosteutta valuu pitkin kesää penkkiin. Hauska nähdä, miten tuikkini kehittyvät.

Siperiankurjenmiekka viihtyy vanhalla pihalla

Mitä olisi vanha pihapiiri ilman siperiankurjenmiekkoja? Ne eivät murjota sateestakaan ja jaksavat kukkia vuodesta toiseen. Lajintuntemuksen oppimisympäristö Pinkka määrittelee sen elinympäristön näin: "Aurinkoinen tai puolivarjoinen, viileä, ilmankosteus korkea. Kosteat niityt." Tuota kaikkea meillä onkin tarjolla.

Niille tekevät seuraa vuorikaunokit. Sekin uskollinen kukkija - ja kiitollinen leviäjä metsäpuutarhassa. Lintujen (?) mukana siemenet ovat kulkeutuneet kukkapenkistä kielojen joukkoon metsäalueen reunaan.

Juhannusruusujen joukkoon kurottautuu tänä vuonna ensi kertaa kukkiva ruskolilja. Mistä se juuri tuohon kohtaan putkahti, on hämärän peitossa.

Juhannuksen kukkijat

Suomenlahden yli puskeva sade piiskaa kasvustoja. Toivottavasti kukkimaan valmistautuvat töyhtöangervot jaksavat pitää vartensa pystyssä.

Monena vuonna töyhtöangervot ovat kukkineet jo ennen juhannusta. Nyt viileä alkukesä venyttää kukintakautta. Lehtoakileijat lisääntyvät vuosi vuodelta. Tänä kesänä puutarhurin silmää ilahduttavat erityisesti voimakkaan violetit kukinnot. Erityisen kauniita ne ovat saksankirvelin kumppaneina.

Lehtoakileija seisoo vartiossa kasvimaan portilla. Sen takana pilkottavat tämän kesän ylpeys: itse tekemäni kaksi uutta kasvulavaa. Puutavaraliikkeen myyjä yritti väittää, ettei noin tyyristä (höylättyä mänty)lautaa kannata kasvimaalla käyttää, mutta mikäpä olisi liian kallista puutarhurille.

Juhannuksen klassinen kukkija on tietysti juhannusruusu. Tämän lajiketta en tunnista; ruusu kasvoi pihapiirissä jo kun muutimme tänne 14 vuotta sitten.

Ruukku-unelmia Italiasta

Kahden viikon matka parhaimpaan puutarha-aikaan ei ole puutarhurin unelma - mutta Italia on uhrauksen arvoinen. Lämpösummat ja aurinkoiset tunnit ovat toista luokkaa kuin meillä; se näkyy kaikkialla.

Kaunein ruukkuistutus osui matkan varrelle Laziossa, pienessä Greccion kylässä. Petuniat ja pelargoniat oli valittu sävy sävyyn, ja kukkaruukut myötäilivät värimaailmaa.

Naapurista löytyi Pyhiinvaeltaja-niminen ravintola, jonka 70-vuotias omistajarouva luotti perinteiseen punaiseen pelargoniaan. Historiaa huokuvassa ympäristössä se oli paikallaan.

Kaupunkitalon puutarhuri Ugentossa Apuliassa antaa kaikkien kukkien kukkia. Valokuva ei tee oikeutta värien ja muotojen runsaudelle.