Patikoin viime viikon lopulla neljä päivää itäisellä Uudellamaalla pienellä pyhiinvaelluksella. Mielessä kulkevat vieläkin toinen toistaan kesäisemmät kuvat. Piennaten ohella matkalla tuli kurkisteltua kymmeniä ja taas kymmeniä pihoja.
Kauneimmat näkymät tarjosi kuitenkin luonto: puna-apilan tasainen matto aurinkoisilla pientareilla, ruiskukkien heleä sini harmaanvihreän rukiin seassa, aho- ja keltamataran, harakankellojen, päivänkakkaroiden ja siankärsämöiden kimara. Kypsien ahomansikoiden tuoksu ja niiden mieletön makeus. Pietaryrttien keltainen hehku, luhtalemmikkien sininen hohde.
Ensimmäiset mustikat komean harjun laella hakkuuaukean laidassa. Niille teki seuraa miltei neliömetrin laajuinen korallinpunaisena kukkinut ruusunätkelmä. Olin nähnyt sitä pari kertaa aiemminkin pyöräretkillä naapurikunnan puolella. Esiintymät olivat kuitenkin paljon pienempiä kuin tämä ihanuus.
Ihanuus sai jatkoa sunnuntaiaamuna, kun lähdimme taivaltamaan kello neljä Porvoojokilaaksoon. Usva leijui joen yllä ja varjossa vielä hytisytti. Nätkelmä palkitsi meidät Porvoonkin puolella kukkimalla vimmatusti satojen metrien matkalla.
Kamera jäi tällä kertaa tarkoituksella kotiin. Halusin keskittyä luonnon kokemiseen sen valokuvaamisen sijaan. Kuvat varmasti haalistuvat mielestä, kun arjen pyöritys taas valtaa mielen, mutta siihen asti makustelen niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti